Hilpurin tarina

Kun taannoin olimme toimistolla juuri muistelleet Hilperttiä, hyvällä tietenkin, saimme toden teolla yllättyä. Ovelta kuului epämääräistä ääntä: ei rapinaa, eikä varsinkaan koputusta, mutta jotain sellaista suhinaa, jollaista kuuluu, kun jokin pehmeä osuu kovaan pintaan… Ja välillä ovenkahvakin tuntui vähän kolisevan, ikään kuin se olisi painunut alas.

Menimme porukalla ovelle, avasimme sen – ja kas, ovella seisoi erikoinen, joskin etäisesti tutunoloinen tyyppi!

”HeI”, se sanoi iloisesti, ja jotenkin meistä tuntui heti siltä, että tyyppi kuului joukkoon. Tiedättehän sen tunteen, kun tapaa jonkun uuden sielun ja juttu alkaa heti luistaa kuin olisitte tunteneet vuosia.

”Olen Hilpuri, sen teidän Hilperttinne jälkikasvua”, tyyppi sanoi.

Tietenkin! Siksihän hahmo oli osautunut HI:n toimistolle ja puhui sujuvaa HI:tä. Ja oli etäisesti tutun oloinen.

”Tervetuloa!”, huudahdimme kuorossa. ”Hauskaa, että tulit käymään!”

Juttelimme niitä näitä, oli rattoisaa. Hilpuri kertoi opinnoistaan, onnittelimme hiljattain valmistunutta insinööriä. Hyvin oli tyyppi opintiensä valinnut!

Jokin kuitenkin tuntui vaivaavan Hilpurin mieltä. Sitten se rohkaistui.

”Niin siis… tuota, kun te tuota sanoitte, että oli hauskaa että tulin käymään, niin… niin minä, eh, siis itse asiassa voisin sanoa, että…”

Se piti pienen tauon, kuin vielä rohkeutta kerätäkseen.

”Siis minä en ihan vain tullut käymään, vaan tulin teille töihin!”

Vilkaisimme ehkä hieman yllättyneinä toisiimme, ja katsoimme kysyvästi Mikkoa: mitä pääsihteeri tiesi uudesta rekrytoinnista?

Mutta sitten sen tajusimme! Emme enää osaa sanoa, kuka sen lausumaan loihe, mutta asiahan oli selvä kuin pläkki: meiltä puuttui vahvuudestamme maskotti, ja nyt asia oli ratkennut kuin itsestään! Ihan mahtava juttu!

Toivotimme siis Hilpurin tervetulleeksi remmiin – hommia sillä HI:n jäsenten palveluksessa taatusti riittää!