Insinööriyden moniottelija uskoo järjestön voimaan

HELSINGIN INSINÖÖRIEN KUNNIAJÄSENTÄ, yli-insinööri Heikki Silvánia voi hyvästä syystä kutsua insinöörialan moniottelijaksi tai insinööriyden veteraaniksi. Silván ehti pitkän uransa aikana paitsi toimia sähköinsinöörin koulutustaan vastaavissa tehtävissä, myös hyödyntää osaamistaan järjestötöissä.

– Olen kyllä pienestä pitäen tykännyt teknisistä laitteista ja rakennellut kaikenlaista. Muistan kun sain ensimmäisen Meccanon [rakennussarjan], olin kerännyt lähitaloista sanomalehtiä ja vein ne jätepaperinkeräykseen, ja kun paperia oli kertynyt tarpeeksi, sieltä sai Meccanon. Se oli sellainen harrastus, Silván muistelee.

Kiinnostus sähköön syttyi sekin jo varhain. Ensiksi ne Meccanot piti saada toimimaan, jolloin kuvaan tulivat paristot voimanlähteenä, mutta varsinaisesti innostuksesta voi syyttää – tai kiittää – Helsingin kaupungin sähkölaitoksen piirtämön päällikkönä toiminutta enoa, joka otti sisarenpojan mukaansa sähköasemille. Sinne eivät ketkä tahansa päässeetkään, ja siellä pikku Heikki ihastui sähköön.

Opiskeluaika 1960–70-lukujen taitteessa oli mielenkiintoista – ja hauskaakin. Merkittävä keväinen opiskelijajuhla ennen vappua oli Pälvin päivän pimaus, ja tanssiaisia järjestettiin yhdessä teekkareiden kanssa vuoroin Hietalahdessa, vuoroin Otaniemessä. Tuolloin kehkeytyi myös ajatus siitä, että insinööriopiskelijatkin hankkisivat itselleen oman päätunnuksen. Syntyi imppulakki; Heikki Silvánia voikin tituleerata myös imppulakin isäksi.

TUOREEN INSINÖÖRIN TYÖURA alkoi vähän yllättäenkin myynti-insinöörin tehtävissä Suomen sähkötarvike -nimisessä yrityksessä. Sieltä ura jatkui Televalle, jossa Silván pääsi kiinnostaviin käytännön töihin käsiksi ja viihtyi hyvin. Mutta kun ala kehittyi, piti myös koulutusta kehittää, ja Silván siirtyi Televalta Insinöörijärjestöjen koulutuskeskukseen Inskoon sähköosaston vetäjäksi.

Inskon rooli koulutuksen kehittämisessä oli merkittävä ja monipuolinen. Tarkemmin Inskon toiminnasta Heikki Silván kertoo Helsingin Insinöörien Insinöörikulma-podcastissa, joka avaa Silvánin uraa ja ajatuksia laajemmin muutenkin.

Viimeiseksi jäänyt työpaikka Silvánilla oli Sähköinsinööriliitto (nykyään Sähköinsinöörit – SIL ry, ruotsiksi Elektroingenjörerna – SIL rf), joka on ammatillis-aatteellinen yhdistys. Yhdistyksen rooli alan ammattilaiset yhdistävänä järjestönä on tärkeä, vaikkei yhdistys varsinainen ammattijärjestö olekaan, muistuttaa Silván Insinöörikulman haastattelussa.

SILVÁNILLA RIITTI AIKAA myös varsinaisiin ammattijärjestötehtäviin, Helsingin Insinöörien puheenjohtaja hän oli vuosina 1978–84. Insinööriliitto toimi hänen mielestään jo tuolloin varsin näkyvänä edunvalvojana, kanavina lähinnä insinöörilehdet, joiden kautta asioita saattoi viedä eteenpäin.

Tässä ajassa ammattijärjestön rooli on vain korostunut, sanoo Heikki Silván.

– Ympäristö on muuttunut, enää ei yksittäinen ihminen pärjää ja pysty omia etujansa ajamaan. Että en osaa kuvitella, että pärjättäisiin ilman ammattijärjestöjä, tuumaa pitkän linjan insinööri.

Insinöörialojen tulevaisuuden Heikki Silván näkee valoisana, kysyntää tekniselle osaamiselle piisaa.

– Ennen kaikkea kysymys on tekniikan soveltamisesta ongelmien ratkaisemiseksi. Nykyäänhän kaikki tekniikka on oikeastaan pitkälti ympäristötekniikkaa, enää ei pilata ympäristöä tekemällä laitoksia, joista tulee saasteita paljon, vaan kaikki tehdään ihmisen ja luonnon ja ympäristön ehdoilla.

Jotta tämä maapallo olisi myös tuleville sukupolville sopiva elinpaikka.

Kuuntele Heikki Silvánin muisteluksia mennen ajan opinnoista ja opiskelijaelämästä, insinöörikoulutuksen kehittämisestä ja muusta työstä insinöörien yhteisen hyvän eteen Helsingin Insinöörien Insinöörikulma-podcastista, polut audion äärelle löytyvät täältä.