3D-fotogrammetrialla selvyyttä merten salaisuuksiin

Kuva 3D-mallista toimii sukeltajan karttana.

Meriarkeologinen tutkimus vaatii nykyään aiempaa huomattavasti vähemmän sukeltamista, kun esimerkiksi hylystä voidaan 3D-fotogrammetriaa hyödyntämällä tehdä malli muun muassa mittasuhteiden selvittämiseksi.

Meren pohjassa Helsingin edustalla Suomenlinnan ympäristössä lepää useita hylkyjä. Ei muutamia, ei kymmeniä, vaan yli sata, tarkemmin sanottuna noin 110 kappaletta.

Nyt, elokuussa 2022, Museovirasto tutkii sukelluksin niistä kahta, osana kuusivuotista kansainvälistä projektia, joka selvittää Ruotsin laivaston alusten elämänkaaria.

Hylyistä pienempi on viralliselta nimeltään Susisaaren hylky nro 1. Suuremman hylyn nimi on Länsi-Mustasaaren hylky nro 2. Tutkimusporukka puhuu kuitenkin ”Irmasta” ja ”Hilmasta”.

Irma on salaperäisempi: vajaat parikymmentä metriä hylkyä onkin ehkä vain osa alusta, sillä saattaa olla niin, että se on katkennut jostain kohtaa. Entä hylkyalueella lojuva tykki? Onko se Irman, vai pudonnut mereen linnoituksesta?

Hilma on kooltaan yli 30-metrinen, kenties proomun jäännös. Mihin tarkoitukseen sitä on käytetty, sitä eivät tutkijat ainakaan vielä pysty sanomaan. Mutta 1780-luvun tietämissä ollaan, se on selvinnyt, kun kymmenen vuotta sitten löytyneen hylyn ikää on dendrokronologiaa eli puun vuosilusto -ajoitusmenetelmää hyödyntäen määritetty.

Hienojakoinen maa-aines, siltti, peittää tykin ”Irman” liepeillä.

Osa maailmanperintöä

Vaikka merenpohjassa makaavasta aluksen hylystä ei löytyisikään kultarahoja tai shamppanjaa, sillä on historiallinen arvonsa. Se on osa kulttuuriperintöämme, jäänne ihmisen toiminnasta. Siis osa laivanrakennuksen historiaa, tai vaikkapa puunkäytön historiaa, jos niin haluamme.

Laivanrakennuksen historiassa Viaporin hylyt ovat merkittäviä senkin vuoksi, että 1700-1800 -lukujen taite edustaa alan murroskautta. Insinööriosaaminen alkoi kehittyä af Chapmanin ajoista kohti uutta.

Suomenlinnan edustan hylyt voi tarkentaa osaksi Itämeren historiaa, Helsingin historiaa, Suomenlinnan historiaa. Ja osaksi koko maailman kulttuuriperintöä, onhan Suomenlinna Unescon maailmaperintökohde.

Siksi aivan ensimmäiselle hylkysukellukselleen Hilman äärelle päässyt Suomenlinnan hoitokunnan johtaja Ilari Kurri oli todella innoissaan kokemastaan.

”Oli todella mahtavaa, kuinka hienosti hylky näkyi”, Kurri hehkutti. ”Mutta suurimman vaikutuksen minuun teki kyllä se, että tässä konkretisoitui, kuinka Suomenlinnan kulttuuriperintö todellakin jatkuu myös pinnan alla.”

Suomenlinnan hoitokunnan johtaja Ilari Kurri.

Kurri iloitsee siitä, että käynnissä on tutkimusprojekti, joka tuottaa uutta tietoa linnoituksen historiasta.

”Tutkimus on kaiken lähtökohta, se antaa meille lisää tietoa, ja sitä tietoa yleisölle jakamalla saamme taas tarjottua kävijöille entistä kiinnostavamman Suomenlinna-elämyksen”, Kurri sanoo.

Tekniikka mullistanut tutkimuksen

Unohdettu laivasto, Ruotsin ”sininen” kulttuuriperintö 1450–1850 -tutkimuksen Suomen-osaprojekti on nimeltään Veteen vajonneet. Projektipäällikkönä toimii meriarkeologi Minna Koivikko Museovirastosta.

Koivikko ja Museoviraston intendentti, meriarkeologi Riikka Alvik kiittelevät nykytekniikan tuomia mahdollisuuksia. 3D-fotogrammetrian myötä kohteesta saa esimerkiksi paljon nopeammin kokonaiskuvan, veden alla kun kohteesta näkyy vain kapea siivu kerrallaan.

Kuvia tosin tarvitaan varsin paljon. Irmasta tehty 3D-malli on laadittu viiden tuhannen otetun kuvan perusteella.

Mallin avulla voidaan täysin luotettavasti laskea hylkyjen mittasuhteet. Aiemmin käytössä oli mittanauha.

”Ne isot rullamitat olivat tosi hankalia käyttää”, kertaa Riikka Alvik vedenalaisia kokemuksiaan. ”Kerran ihan sotkeuduinkin sellaiseen.”

Viistokaikuluotaimen tuottama informaatio piirtyi isoiksi printtirulliksi, joiden käsittely oli sekin hankalaa. Nyt merenpohjan typografiasta saa kolmiulotteisen kuvan läppärin ruudulle. Robottikamerasta on iso apu.

3D-mallia voi käännellä tietokoneen ruudulla. Pisteet näyttävät otettujen 5000 kuvan kuvauspaikat. Mallissa näkyvät myös merenpohjan roinat.

Nykytekniikkaa on mukana myös turvallisuuden varmistamisessa. Kenttätyövierailun aikana Alvik toimi sukeltajien ”napanuorana” laitteistolla, jonka avulla molemmat sukeltajat kuulivat hänen ohjeensa laivan kannelta ja toinen sukeltajista pystyi myös puhumaan pinnan alta Alvikille.

Suomenlinnan hylyille saattaa päästä sukeltamaan kuka tahansa alan harrastaja, mutta Suomenlinnan alueella sukeltaminen on luvanvaraista. Lupa tulee hakea linnoituksen isännöitsijältä. Esimerkiksi Hilma on noin kuuden metrin syvyydessä ja näkyvyys pinnan alla on usein todella heikkoa, joten ihan sunnuntaisukeltelijan hommaa hylkyjen katselu ei ole.

Jos osaamista ja innostusta riittää, yhteyttä kannattaa ottaa Suomen meriarkeologiseen seuraan. Se on aktiivisesti mukana myös nyt käynnissä olevassa projektissa.


Vedenalaisella arkeologialla niukat resurssit

Veteen vajonneet -projektin kahden viikon sukellusleiri pyörii paljolti vapaaehtoisten tai osa-aikaisesti projektiin palkattujen tekijöiden voimin.

Museovirastossa meriarkeologisten kenttätöiden parissa työskentelee vain neljä henkilöä. Ja vaikka meriarkeologiasta puhutaankin, pienen ryhmän kontolla on myös sisävesien arkeologisten esiintymien kartoitus ja tutkimus.

Viranomainen tarvitaan paikalle, jos joku arvelee löytäneensä jotain arkeologisesti kiinnostavaa, tai mikäli suunnitteilla on vaikkapa jonkin putken vetäminen vedenpohjaan paikkaan, josta voisi löytyä jotain kiinnostavaa. Tarkastuskeikat ovat toki yleensä varsin pikaisia verrattuna kahden viikon sukellusleiriin, mutta yllättävän vähän virastolla omaa alan henkilöstöä on.

Sen vuoksi Museovirasto ostaa paljon käytännön sukellustyötä ulkoa, kilpailutuksen kautta tietenkin. Ja kehittää aktiivisesti yhteistyötä Helsingin yliopiston ja alan harrastajien kanssa, tavoitteenaan lisätä sukellusturismia hylyillä.

Eteläisillä merialueilla onkin peräti viisi hylkypuistoa, joihin voi tutustua Museoviraston sivuilla. Lähin on Helsingin edustalla sijaitseva Kronprins Gustav Adolf. Sukeltaminen tapahtuu omalla vastuulla ja mielessä kannattaa pitää nyrkkisääntö katsoa saa, muttei koskea.

Veden alla on usein huono näkyvyys.

Katso myös Veteen vajonneet -projektin esittelyvideo Museoviraston Youtube-kanavalta.


Teksti: Annamari Iranto
Kuvat: Museovirasto / Jesse Jokinen, Annamari Iranto

css.php