Sata vuotta rautaa ranteessa

Helsingin Insinöörit täyttää sata vuotta – ja suurin piirtein saman ikäinen keksintö on rannekello. Rannekellon historia kertoo, miten maailma ja tekniikka ovat muuttuneet.

Aivan ensimmäistä rannekelloa on vaikeaa ajoittaa. Todennäköisesti jo 1700-1800 -lukujen vaihteessa yksittäisiin rannerenkaisiin istutettiin kelloja.

1890–1910-luvuilla rannekelloja alkoi kuitenkin näkyä entistä enemmän – ja ennen kaikkea naisilla. Teollistumisen ja kaupungistumisen myötä yhä useampi nainen siirtyi töihin kodin ulkopuolelle, missä hänen piti seurata entistä tarkemmin ajan kulkua. Rannekello oli käytännöllinen ratkaisu, sillä riipuskello oli töissä hankala, eikä naisten tuolloisissa asuissa ollut taskuja taskukellolle.

– Rannekellolla oli aluksi varsin naisellinen leima. Mutta ensimmäisen maailmansodan myötä rannekello alkoi yleistyä myös miehillä. Rintamalla se oli paljon kätevämpi kuin tuolloin yleiset taskukellot, Suomen Kellomuseon kelloseppä Rami Laitinen kertoo.

Rannekello 1900-luvun toiselta vuosikymmeneltä.

Rannekello oli näppärä myös esimerkiksi urheillessa – urheilu nykymuodossaan alkoi kehittyä juuri samoihin aikoihin. Paavo Nurmi juoksi tosin 1920-luvulla Suomea maailmankartalle tarkka taskumallinen sveitsiläinen sekuntikello kädessään.

Rannekellot vakiintuivat 1930-luvulta lähtien ja niiden varsinainen massatuotanto alkoi toisen maailmansodan jälkeen.

– Suosiota siivittivät muun muassa tekniset parannukset: vesitiiviys sekä iskunsuojaus. Kellojen luotettavuus kasvoi etenkin, kun herkälle liipotinakselille asetettiin iskunsuojalaite, Laitinen kertoo.

Kun maailma siirtyi paristoaikaan

Ensimmäiset rannekellot olivat vedettäviä mekaanisia kelloja. Automaattirannekelloja, joiden koneisto sai vetonsa kellon sisällä olevan epäkeskon painon ja kellon käyttäjän liikkeen avulla, alkoi tulla merkittävissä määrin markkinoille 1950-luvulla. Automaattikellon perusperiaate oli toki tuttu jo aikaisemmilta vuosikymmeniltä. Ensimmäiset elektroniset kellot, transistoriohjatut äänirautakellot, näkivät päivänvalon vuonna 1954.

Vaan vielä merkittävämpää oli tiedossa vuonna 1967, kun Sveitsin kelloteollisuuden tutkimuslaitos julkaisi kvartsirannekellon prototyypin. Kellon jujuna oli pieni kvartsikide, joka sähköä saadessaan värähteli sille ominaisella taajuudella. Kuumana hippivuotena ilmassa oli toki muunkinlaisia hyviä värähtelyjä.

Kvartsikelloja oli helppo ja halpa valmistaa massatuotantona, joten mekaanisille rannekelloille koittivat kovat ajat. On arvioitu, että paljolti juuri kvartsikellojen ansiosta koko maailma siirtyi paristoaikaan.

James Bond teki digiloikan

Aikasauva, Weckström, Lapponia 1975

1970-lukua värittivät ennen kaikkea digitaaliset rannekellot, eli aikaraudat, joissa oli viisareiden sijasta vaihtuva numeerinen näyttö.

Suomen Kellomuseon tietojen mukaan elektronisen digitaalikellon maailmanvalloitus alkoi vuonna 1973 James Bond –elokuvasta Live and Let Die. Elokuvassa 007:n rannetta komisti punaista valoa hehkuva, maailman ensimmäinen kokonaan elektronisesti toimiva digitaalinen rannekello.

Salainen agentti ja hänen ihailijansa joutuivat kuitenkin aluksi painamaan säännöllisesti kellon nappia, jotta numerot tulisivat näkyviin. Ongelma ratkesi vasta pari vuotta myöhemmin, kun LED-näytöistä siirryttiin nestekidenäyttöihin.

– Digitaalikellot henkivät aivan uutta futuristista avaruusaikaa ja ennakoivat tietokoneiden tuloa. Kellovalmistajat Hamilton ja Omega käyttivät kelloistaan jopa nimitystä Time Computers, Laitinen kertoo.

Digitaalisen rannekellon koneisto.

Rannekello menetti merkitystään – ja näytti tietä

Nykyään, globaalissa maailmassa, kaikki tapahtuu entistä nopeammin. Tietoverkoissa sekunnin murto-osillakin on väliä.

Olemme entistä sidotumpia ajan kulkuun, mutta samaan aikaan perinteisen rannekellon merkitys on vähentynyt. Silmäilemme kelloa vaikkapa kännykästä tai tietokoneen näytön oikeasta alakulmasta. Toisaalta markkinoille on tullut myös älykelloja, eräänlaisia kellon ja tietokoneen risteytyksiä. Niissä varsinaisella ajannäytöllä taitaa tosin olla varsin pieni rooli.

Rannekello on ehkä osaltaan viitoittanut tietä myös ylipäätään niin sanotulle puettavalle teknologialle, jossa skaala kulkee sykemittareista lihasten sähkösignaaleja mittaaviin älyalusvaatteisiin.

Onko tukka hyvin, näkyykö kello?

Rannekellolla, erityisesti perinteisellä mekaanisella rannekellolla, menee kuitenkin nykyäänkin varsin hyvin. Yhtenä selityksenä voi olla se, että digitaalisessa maailmassa hyvin toimivassa analogisessa tekniikassa on outoa viehätystä.

Rannekelloksi modifioitu riipuskello.

Ja kun rannekello oli uransa alussa ennen kaikkea naisten juttu, niin nyt se on erityisesti miesten suosiossa. Rannekello on miehen koru. Sen avulla voi viestiä ylipäätään omasta tyylistä tai vaikkapa varakkuudestaan.

Innokkaimmat fanit maksavat kelloistaan helposti nelinumeroisiakin summia.

Ehkä tietynlainen koreilukin on miehille astetta luontevampaa, kun siihen liittyy tekniikkaa.

Teksti: Matti Välimäki
Kuvat: Suomen Kellomuseo

Aika Koneita

Kelloista kiinnostuneen kannattaa järjestää itselleen aikaa vierailla Suomen Kellomuseossa, Näyttelykeskus WeeGeessä, Espoon Tapiolassa. Museon perusnäyttely Aika koneita etenee kronologisesti muinaisista aurinko- ja vesikelloista Suunnon rannetietokoneisiin. Museoon on vapaa pääsy. www.kellomuseo.fi

 

css.php