Sopimusyhteiskunnan romuttaminen ei ole kansakunnan etu

Vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen muodostettu ”perussinimultahallitus”, tai sen muodostaneiden puolueiden puheenjohtajien mukaan 3S-hallitus, yritti kahteen otteeseen touko- ja elokuussa 2015 saada lävitse ajatuksensa työajan pidentämisestä ammattiliitoille sanellun ns. ”yhteiskuntasopimuksen” avulla. Kun nuo melko heppoiset yritykset joko suunnitellusti tai suunnittelijoilleen yllätyksellisesti kariutuivat, alkoi hallitus valmistella työmarkkinajärjestöjen sopimusvapauteen puuttuen mm. leikkauksia sunnuntailisiin.

Tässä hallituksen kolmannessa, syyskuisessa tempauksessa ammattiliitoille on varattuna samanlainen rooli kuin aiemminkin: toimiminen joko kumileimasimena tai syntipukkina hallituksen yksipuolisille päätöksille. Hallituksen selkeän työnantajamyönteinen linja sekä palkansaajia kurittava ote on ollut kaikille kolmelle tähänastiselle vaiheelle ominaista.

Tuntuu, kun hallitus etsisi keinoja puuttua työmarkkinoihin ja yhdessä työnantajajärjestöjen kanssa pyrkisi muuttamaan työmarkkinaneuvottelujen sääntöjä: enää eivät palkansaajajärjestöt neuvottelisi tasavertaisesti työnantajajärjestöjen kanssa, vaan hallitus yhdessä työnantajien kanssa sanelisi pakottavilla laeilla työehtojen maksimit, joiden rimojen alle työehtosopimusneuvotteluissa olisi taivuttava.

Hallituksen otteissa on kaikuja 1930-luvulta, jolloin palkansaajajärjestöjen neuvotteluoikeus ei vielä ollut nykyisen kaltainen. Vasta kansakunnan yhteinen hätätila ja kriisi talvisodan keskellä tammikuussa 1940 loivat edellytykset tasapuolisemmalle neuvottelukulttuurille ja avainoivallukselle, että työntekijät ja työnantajat voivat kansakuntana menestyä vain yhdessä.

Nykyisessä korkean työttömyyden ja hitaan kasvun lamaoloissa hallitus ja työnantajat pyrkivät niskalenkkiin työntekijäjärjestöistä ja paluuta vanhaan isäntävaltaan, jossa työntekijöille sanellaan työehdot. Hallitus ja työnantajat ajattelevat tässä työstä vanhakantaisesti ja unohtavat, että aivan kuten työnteon tavoissa ja tekniikoissa, niin ei myöskään työoloissa tai työehtosopimusneuvottelukulttuurissa voida noin vain palata 1930-luvulle.

Nykyaikana työssä korostuvat työntekijöiden laaja itsemääräämisoikeus työtapojen ja -suunnittelun arkisissa ratkaisuissa. Samoin viikkotyöajan pituutta tai muutamaa arkipyhää ratkaisevampia yritysten menestykselle nykyään ovat työntekijöiden luovuus, ihmis- ja yhteistyösuhteet työpaikoilla sekä työntekijöiden itsenäisen ajattelun hedelmät. Työhyvinvoinnin ja työtyytyväisyyden yhteydet työn tuloksellisuudelle ovat nykyään vain vahvistuneet. Tätä työn muutosta vasten peilaten työantajien pyrkimys vanhakantaiseen isäntä- ja saneluvaltaan paluuseen tuntuu sitäkin hämmästyttävämmältä.

Hallituksen ja työnantajajärjestöjen pyrkimys nyt lamaoloissa pikavoittoihin tai selätyksiin työntekijöiden kustannuksella voi olla tietoinen tai tiedostamaton yritys sopimusyhteiskunnan romuttamiseksi. Tällaisella lyhytnäköisellä politiikalla hallitus kenties tiedostamattaan ottaa kaksi suurta riskiä: ensimmäinen riski on työmarkkinoiden vastakkainasettelun lisääntyminen ja toinen riski on työmarkkinoiden pysyvä politisoituminen.

Työmarkkinoiden vastakkainasettelun lisääntyessä hallituksen ja työnantajien pyrkimykset yksikkötyökustannusten alas painamiseksi voivat johtaa pitkittyneisiin neuvotteluihin, lisääntyviin työtaisteluihin ja lainsäädännöllä aikaansaatujen säästöjen nopeaan hupenemiseen. Samalla työmarkkinoiden häiriöt vaikuttavat molempiin osapuoliin kielteisesti. Ilmapiirin tulehtuminen vie mahdollisuuksia etsiä molempia osapuolia hyödyttäviä ratkaisuja ja aitoa tuottavuutta työpaikkatasolla.

Työmarkkinoiden pysyvä politisoituminen johtaa siihen, että poliittiset puolueet tunkeutuvat yhä selvemmin työmarkkinajärjestöjen tontille. Samoin kuin v. 2007, jolloin silloinen Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen osti ”Sari Sairaanhoitajalle” lupaamillaan palkankorotuksilla vaalivoiton, voi myös tulevissa vaaleissa sunnuntailisien prosenttikorvauksen tasosta yms. työmarkkinakysymyksistä tulla eduskuntavaalien vaaliteemoja. Tämä johtaa lisääntyneeseen työmarkkinoiden politisoitumiseen, epäennustettavuuteen ja epävakauteen, mikä realisoituu lisääntyneenä maariskinä, kun yritykset pohtivat sijoituksiaan Suomeen.

Sopimusyhteiskunnan romuttaminen tulee meille kaikille kalliiksi ja Suomen kansakunnan kokonaishyvinvointi vain vähenee työmarkkinoiden sopimusvapauden ja ennustettavuuden heikentyessä. Tällaisen perinnönkö diplomi-insinööri, pääministeri Juha Sipilä, haluaa meille hallituksellansa jättää?

– Luottoukko –