Koska on palkansaajan vuoro tienata?

Siitä on seitsemän vuotta, kun pääministeri Sipilä esitteli hahmotelman kilpailukykysopimukseksi ja tiedostavat palkansaajat päätyivät toreille osoittamaan mieltään.

Ehdotuksen tavoitteena oli nostaa työllistämisen kannattavuutta. Erinäisen väännön jälkeen päädyttiin lisäämään palkansaajille kuuluisat kolme ”kiky-päivää” palkatta ja siirtämään määräaikaisesti osa työeläke-, sosiaaliturva- ja työttömyysvakuutusmaksuista työnantajilta työntekijöille. Lisäksi julkisen sektorin lomarahoja leikattiin määräaikaisesti. Tästä sopimuksesta tosin pakeni muutama niin sanotusti neuvotteluvoimainen duunariliitto.

Sopimuksen rekyyli iski työehtosopimusten päättyessä: vastineeksi ”kiky-päivistä” luopumiselle sopimuskorotukset jäivät uusissa sopimuksissa pieniksi, työnantajapuoli kun laski noista ilmaiseksi saamistaan päivistä luopumisen palkankorotukseksi. Hintaa toki tuli takautuvasti sitä kautta, että nuo neuvottelut aiheuttivat monilla aloilla menetettyjä työpäiviä.

Samoihin aikoihin kilpailukykysopimuksen kanssa työnantajien EK lopetti osallistumisen työehtosopimusneuvotteluihin ja jäi ainoastaan taustalle ”koordinoimaan” lanseeraamaansa ”vientivetoista mallia”, jossa muiden alojen palkkaratkaisut eivät ylittäisi vientiteollisuuden korotuksia ja neuvottelut käytäisiin alakohtaisesti.

Suunnitelma karahti lievästi sanoen kiville, kun kunta-ala tänä kesänä sopi tulevien vuosien korotustensa pohjaksi teollisuuden ja vientialojen korotukset. Tässä ei ole vielä mukana hoitajaliittoja jotka pitivät syntynyttä sopua liian huonona. Etelärannassa on sikäli turha itkeä, että ihan omatoimisesti päättivät olla jatkossa neuvottelematta kokonaisuutta. Nyt tosin koettavat lääkkeeksi tarjota sellaisia sopimuksia, joihin ei kirjata yleisiä palkankorotuksia, jolloin kunta-alalla ei olisi perustasoa, josta nousta ylemmäksi.

Sellaisissa numerottomissa sopimuksissa törmätään vanhaan ideologiseen ristiriitaan. Perinteisesti työntekijät ovat halunneet tasapuolisen prosentti- tai eurokorotuksen kaikille ja työnantajat puolestaan pelkän korotuspotin jonka saavat kohdentaa mieleisilleen ihmisille. Kohdentamisen tekee ongelmalliseksi ns. hypermeritokratia. Suurimman osan potista vievät sergeibubkat, jotka ilmestyvät paikalle ja parantavat ennätyksiä sentin kerrallaan. Ne jotka hyppäävät muutaman sentin vähemmän saavat murusia, ja pelkästään lahjakkaat lähinnä seiväshypyn ilon.

Edellisen kierroksen sopimukset olivat tyypillisesti mallia 1 % palkkasummasta kaikille ja 1 % työnantajien mieleisesti kohdennettavaa. Jos tuo kohdennus olisi tullut tasaisesti vaikkapa joka viidennelle, niin heidän ostovoimansa olisi suunnilleen säilynyt lopun 80 %:n menettäessä ostovoimaansa. Nuo sopimukset tehtiin ennen Ukrainan sotaa ja ne perustuivat noin 2‒3 %:n inflaatio-olettamalle. Ajatus siitä, että koska inflaatio on nyt 5–7 %:n haarukassa, olisi viimeksi pitänyt saada enemmän, on jälkiviisautta.

Nyt alkaneella kierroksella hakaamme päitämme seinään, jossa lukee, että kun energia ja raaka-aineet kallistuvat, palkat eivät voi nousta tai menetämme kustannuskilpailukykymme ja päädymme inflaatiokierteeseen. Sikäli tuo pitänee paikkansa että saksalaisten mahtiliitto IG-Metal on ilmoittanut tavoittelevansa 7‒8 %:n korotuksia palkkoihin. Kun me siis tyydymme nollalinjaan, saamme ehkä pitää työmme – ja tyytyä jatkossakin nollalinjaan.

Mikä tähän sitten olisi ratkaisu?

Pitää ryhtyä oman elämänsä Sergei Bubkaksi. Kehittää osaamisensa ja tekemisensä ylivoimaiseksi ja kilpailuttaa sitä työmarkkinoilla säännöllisesti. Uudesta tehtävästä pitää saada entistä parempi korvaus ja siinä pitää päästä oppimaan jotain uutta. Tärkeää on myös kuluttaa vähemmän kuin tienaa ja sijoittaa ylijäämä tuottavasti, että kohoaa omistavaan luokkaan ennen kuin kohtaa kilpailussa parasta ennen -päivänsä.

Mutta jos elämässä on muutakin kuin työ, kannattaa ehkä tukea liiton neuvottelijoita.

Vasen pakki