”Ei korotukset laiskoille kuulu” – kuka määrittää työn arvon?

Aina aika ajoin työmarkkinakeskusteluun nostetaan ajatus, jonka mukaan palkankorotukset pitäisi ansaita yksilöllisellä ahkeruudella ja että ne, jotka eivät veny, jousta ja näy riittävästi, eivät niitä ansaitse. Ajatus kuulostaa ensi kuulemalta reilulta, mutta tarkemmin tarkasteltuna se on paitsi harhaanjohtava myös vaarallinen, erityisesti asiantuntijatyössä ja insinöörien arjessa.

Insinöörityö ei ole liukuhihnatyötä, jota voi mitata kappalemäärinä tai kellokortilla. Arvo syntyy usein huomaamattomasti: virheitä ei tapahdu, projekti pysyy aikataulussa, järjestelmä toimii vuosia ilman häiriöitä. Tällaisessa työssä “ahkeruus” ei ole yksiselitteinen eikä helposti määriteltävä asia, ja siksi siihen perustuva palkitseminen avaa oven mielivallalle. Kuka näyttäytyy tehokkaana, on usein enemmän kiinni esihenkilön mielikuvista kuin työn todellisesta vaativuudesta tai vaikutuksesta.

Kun palkkakehitystä perustellaan yksilön ominaisuuksilla, huomio siirtyy pois rakenteellisista kysymyksistä. Palkkatasosta, yleiskorotuksista, palkkakuopista ja ostovoiman kehityksestä tulee sivuseikkoja, ja vastuu sysätään työntekijälle. Tämä on työnantajalle houkutteleva asetelma, mutta palkansaajan kannalta kestämätön. Työmarkkinat eivät toimi, jos palkansaajan turva perustuu jatkuvaan itsensä todisteluun epäselvillä kriteereillä.

Erityisen ongelmalliseksi ajattelutapa muodostuu silloin, kun työkyky vaihtelee elämäntilanteen mukaan. Uupumus, perhevapaat, sairastaminen tai ikääntyminen eivät tee kenestäkään huonompaa insinööriä, mutta “laiskuuden” leima osuu usein juuri niihin, joiden työpanos ei näy ulospäin samalla tavalla kuin ennen. Tällainen puhe rapauttaa luottamusta työyhteisöissä ja lisää epävarmuutta aikana, jolloin työelämä on jo valmiiksi murroksessa.

Ammattijärjestön näkökulmasta palkankorotukset eivät ole palkintoja hyvästä käytöksestä, vaan osa työmarkkinoiden perusrakennetta. Yleiskorotukset ja selkeät palkkamallit turvaavat ostovoimaa, ennakoitavuutta ja oikeudenmukaisuutta. Ne luovat pohjan, jonka päälle yksilöllinen kehittyminen ja urapolut voivat rakentua ilman pelkoa putoamisesta. Kyse ei ole laiskuuden puolustamisesta, vaan siitä, että työn arvo määritellään yhteisesti sovituilla pelisäännöillä, ei leimaavilla mielikuvilla.

Jos hyväksymme ajatuksen, että vain “ahkerimmat” ansaitsevat parempaa palkkaa, hyväksymme samalla työelämän, jossa turva on harvojen etuoikeus ja epävarmuus enemmistön arkea. Se ei ole insinöörien etu eikä suomalaisen työelämän vahvuus. Kestävä tuottavuus syntyy luottamuksesta, osaamisesta ja reiluista ehdoista, ei vastakkainasettelusta. Siksi palkansaajien edunvalvonnassa on syytä kysyä uudelleen: ei kuka on laiska, vaan kuka kantaa vastuun työn arvon määrittelystä?

Kirjoittaja: Luottoukko

Lue lisää Luottoukon ja muiden kirjoittajien työmarkkinablogeja: