Neuvottelemisen taito

Ollaan taas siinä kohtaa työmarkkinaneuvottelujen kiertoa, kun kahvipöytäkeskusteluissa luottareita muistutetaan hintakehityksen nopeudesta suhteessa palkkakehitykseen ja kovasti vaaditaan tiukkaa neuvottelua reippaiden korotusten saamiseksi. Jos vastapalloon kyselee lakkohaluista, niin lievää rauhoittumista on havaittavissa.

Kovassa neuvottelutaktiikassa omaa näkemystä puolustetaan joustamattomasti viimeiseen asti ja periksi ei anneta. Autokaupassa tämä johtaa yleensä siihen, että kauppaa ei synny, mutta työehtosopimuksia neuvotellessa tuota ulospääsyä ei realistisesti ole koska molemmilla osapuolilla on pelissä sen verran paljon rakennettua vakautta. Työntekijöille sopimukset takaavat selvästi yli lain tasoiset edut lomarahoista, ylityökorvauksista, sairaslomakorvauksista jne. Työnantaja puolestaan haluaa säilyttää työrauhavelvoitteen ja oikeuden sopia toisin kuin laissa siellä, missä se on luvallista. Esimerkiksi koko lobbaus lakkosakkojen nostamiseksi menisi hukkaan ilman työehtosopimusta, koska silloin ei olisi työrauhavelvoitetta.

Pehmeässä neuvottelussa keskitytään kakun jakamisen lisäksi mahdollisuuksiin sen kasvattamiseksi. Kun yhdessä saadaan joustoja työn tekemiseen ja investointeja työvälineisiin, pitäisi jaettavan lisääntyä. Ongelma on siinä, että lyhyellä tähtäimellä kova neuvottelija vie pehmeää 100–0 ja siksi pehmeä neuvottelu vaatii luottamusta toiseen osapuoleen; se on kuitenkin loppumassa.

Palkansaajan ostovoima on nyt alimmillaan viiteentoista vuoteen ja tänä aikana on luvattu investointeja ja työpaikkoja vastineeksi yhteisöveron laskusta, kiky-päivistä, julkisten alojen lomarahaleikkauksista ja työttömyysturvan leikkauksista. Todellisuudessa isot vientiyritykset näyttävät Suomea mieluummin suuntaavan investointinsa muualle Eurooppaan, Kiinaan tai Yhdysvaltoihin. Perinteinen paperiteollisuuskin, joka aiemmin teki korkean jalostusasteen papereita, näyttää taantuvan kartonkiin ja selluun vientituotteina.

Hallitus ajaa omia toimiaan, tai joidenkin mielestä EK:n agendaa, ja nekään eivät varsinaisesti herätä luottamusta. Kukaan ei vielä tiedä, miten ”paikallinen sopiminen” vaikuttaa järjestäytymättömien työnantajien kenttään ja ”vientiteollisuuden malli” jatkossa estää valtakunnansovittelijaa ehdottamasta sopimuksia, jotka ylittäisivät vientiteollisuuden avauksen tason. Itse näen tässä riskin, jossa menestyvät vientiyritykset tekevät jatkossa yrityskohtaisia sopimuksia korkeammilla korotuksilla, joista ei muodostu tuota ”avaustasoa”. Avaustaso muodostetaan sitten niiden alojen sopimuksista, joilla on huonompi neuvottelutilanne esimerkiksi suhdannetilanteen tai alhaisen järjestäytymisasteen takia.

Toivottavaa siis olisi, että rakentavassa hengessä löytyisi talouskasvua tuottava sopimus. Jos sellaista ei ole syntymässä, niin sitten me työntekijät päätämme paljonko otetaan takkiin ja mihin hintaan. Neuvottelijat saattavat kaivata selkänojaa lakoista, mutta niiden olisi syytä olla lyhyitä ja hyvin pitäviä. Huonosti pitävillä tekee itsensä naurettavaksi ja pitkien vahinkoja ei korvata sopimuskaudessa.

Uskoni siihen, että työttömyys korjaantuisi työnantajille halvalla sopimuksella, on alhainen. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Kekkonen kokosi ”kansallisen hätätilan hallituksen” työttömyyden takia. Maassa oli silloin ennätykselliset 60 000 työtöntä. Tilastokeskuksen mukaan marraskuussa 2024 työttömiä oli 226 000 ± 21 000. Nuorisolle suosittelen kielten opiskelua ja hakeutumista töihin ulkomaille.

Kirjoittaja: Vasen pakki