Hyvinvointi-Suomi – kupla vai realiteetti?

Hyvinvointi Suomessa rahoitetaan verovaroin. Suomalainen tapa on ollut jakaa kerätty raha mahdollisimman tasaisesti ja oikeudenmukaisesti. Yhteinen raha on jaettu yksilölle kohdistuviin julkisiin palveluihin ja tulonsiirrot ovat olleet maan tapa.

Yksi tapa kuvata julkisen sektorin laajuutta on julkisten kokonaismenojen suhde bruttokansantuotteeseen. 2000-luvun jälkeen tämä laajuusmittari on vaihdellut 47‒57 %:n luokassa suhteessa BKT:hen. Kokonaismenojen rinnalla on hyödyllistä tarkastella kokonaistuloja. Vuodesta 2009 lähtien suomalainen julkinen talous on ollut alijäämäinen eli menot ovat ylittäneet tulot. Yhteiskuntaa kustannetaan kireällä tuloverotuksella.

Hyvinvointiin käytettävän rahan lisäykset kuin myös valtion tulojen kasvu edellyttävät suurempia tulovirtoja valtion kassaan. Voimakkaasti yksinkertaistettuna: teollisuuden vienti ja sen lisäarvo tuo merkittävän osan valtion talouden kasvusta. Toki henkilö- ja arvonlisäverotuksen kasvulla on tässä myös merkittävä rooli.

Suomalainen tapa hoitaa asioita on ajamassa meitä umpikujaan. Suuret tulonsiirrot ja kireä verotus ovat käytännössä synnyttäneet tulo- ja kannustinloukkuja. Tällöin työnteko ei ole houkuttelevaa. Tilannetta ei myöskään helpota järjestelmään rakennettu verokiila. Yritysten ei kannata työtöntä työllistää eikä työttömän kannata työllistyä.

On selvää, että yhteiskunta ja työmarkkinat tarvitsevat rakennemuutosta. Ilman rakennemuutosta hyvinvointi-Suomi on muisto vain. Yhteiskunnan tulee tehdä arvovalintansa ja tehostaa toimintaansa. Mutta uusien rakenteiden tulisi seisoa tukevalla pohjalla, jotta toimeenpanossa oleva hallitusohjelma uudistaisi yhteiskuntaa vakauttavasti.

Nyt hallitusohjelma puuttuu rajusti tulo- ja kannustinloukkuihin, lyö stopin julkisen sektorin kustannusten kasvulle ja pyrkii tekemään työnteosta kannattavaa. Suunnitellut muutokset työmarkkinoihin eivät pelkästään muokkaa niitä vaan hajottavat olemassa olevan sopimisen kulttuurin. Tahtotilana lienee nykyistä toimivampi palkkakilpailu ja joustavampi mahdollisuus vaihtaa työvoimaa. Tämä tarjoaa yrityksille paremman mahdollisuuden saada palvelukseensa haluamiaan henkilöitä – oikeaan aikaan, oikeassa paikassa.

Samalla olemme luomassa yhteiskuntaa, johon kuuluu tulevaisuudessa kahdet työmarkkinat – hyvin palkatut asiantuntijatehtävät ja huonommin palkatut palvelutehtävät. Keskipalkkaiset työtehtävät välissä tulevat vähenemään. Kyse ei ole pelkästään teollisuuden työpaikoista, myös muut keskipalkkaiset tehtävät ovat vaaravyöhykkeessä. Toistoa vaativa työ automatisoidaan ja muu riittämätöntä lisäarvoa tuottava työ siirretään halvempien tuotantokustannusten maihin.

Järjestäytyneet työntekijät ovat osoittaneet mieltä näille muutoksille. He ovat arvostelleet pohjana olleita eurooppalaisia malleja, joista hallitusohjelma on poiminut parhaat kuin rusinat pullasta. He ovat peräänkuuluttaneet sitä poliittista vastuuta mikä Euroopassa on nykypäivää. Tällaista käytäntöä ei Suomessa ole.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on ollut tasaisen jaon sekamarkkinatalous, mutta millainen se on jatkossa?

Jokaisen palkansaajan on syytä tarkistaa, mitkä omat arvot ovat ja minkälaisten asioiden puolesta olemme valmiita puolustamaan sopimusyhteiskuntaa. Hallitusohjelman kirjausten toteuttaminen on vain yhden muutosneuvottelun päässä. Tulen jatkossa seuraamaan ja avaamaan tällä palstalla muutoksia, joita työmarkkinoilla ja lainsäädännössä tapahtuu. Pysy siis kuulolla.

Kirjoittaja on tietotekniikan insinööri ja YAMK-tutkinnon suorittanut, pitkään jäsenten edunvalvontaa hoitanut järjestöaktiivi. Hän toimii muun muassa Helsingin Insinöörien työmarkkinajaoksessa ja Insinööriliiton ja YTN:n hallituksissa.